Historianäkemyksen vankina

Artikkeli ”Vuorovaikutus historianäkemyksen vankina” on painettu alunperin julkaisussa ”Impivaarasta pyramideille – kulttuurienvälinen vuoropuhelu ja suomalainen kansalaisyhteiskunta”, sivut 82-94, ( ”From Impivaara to the Pyramids. The Dialogue between Cultures and the Finnish Civil Society” ) toim. Melasuo – Pesu – Tomperi, 2011, Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI, tutkimustiedotteita no.99.

Ari RUSILA:

Vuorovaikutus historianäkemyksen vankina

Balkanin alueen on osuvasti kuvattu olevan “elävää menneisyyttä”. Tähän tosiasiaan törmäsin työssäni Kosovossa paikallishallinnon kehittäjänä heti ns. Nato-pommitusten jälkeen – vuosien ja vuosisatojen mittainen iskujen ja vastaiskujen jatkumo oli ja on ehkä vieläkin mielestäni suurin eteenpäin suuntautuvan elinolojen parantamiseen tähtäävän yhteistyön este. Olin aiemmin työskennellyt itärajalla aktiivisesti ns lähialueyhteistyössä jo 1980-luvun lopulta lähtien ja ryssänviha niin omalta kuin valtaväestön osaltakin oli liki olematon tekijä; toki esiintyi tietynlaista vierastamista joka kuitenkin sekin väheni Neuvostoliiton hajottua ja yhteistyön muodostuessa vapaamuotoisemmaksi. Tätä taustaa vasten ja vielä lisäksi rintamaveteraanin ja Karjalan evakon poikana tilanne Balkanilla oli minulle täysi yllätys. Vastaavaan vihanpitoon törmäsin tosin lievemmässä muodossaan myös eri yhteyksissä lähi-idässä. Etnisten ryhmien vuorovaikutukseen vaikuttava historianäkemys em alueilla oli täysin toinen kuin Suomessa olin tottunut.

Oma näkökulmani pohjautuu liki kolmen vuoden työkokemukseen Mitrovican alueella (EU Municipal Expert) UNMIK/EAR:n palveluksessa ja sen jälkeiseen päivittäiseen asioiden seuraamiseen Suomesta tai säännöllisillä käynneilläni Balkanilla, suoriin tai sosiaalisen median kautta tapahtuvaan yhteydenpitoon. Vastaavia aktiviteetteja olen harjoittanut myös israelilais-palestiinalaisen konflitin seurannassa. Kyseessä on siis osallistuvaan havainnointiin pohjaava näkökulma ilman sen kummempaa tieteellistä viitekehystä.

Jo työssä ollessani havaitsin ammottavan kuilun hienojen periaatteiden ja kv.yhteisön ylevien tavoitteiden sekä ruohonjuuritason todellisuuden kanssa. Kulkiessani serbiedustajien kanssa Pristinaan kansainvälisen yhteisön vetämän Kosovon väliaikashallinnon tapaamisiin tehtiin matka yleensä panssaroiduin ajoneuvoin vähintään puolijoukkueen suuruisen sotilassaattueen turvaamina. Saattueille vaikutti olevan joitakin perusteita olihan mission alussa bulgarialainen kollegani ammuttu hänen erehdyttyään puhumaan serbiaksi tulkittua kieltä Pristinan yössä. Käydessäni epävirallisesti ilman saattueita serbien kanssa albaanialueuilla tai albaanien kanssa serbialueilla en voinut olla huomaamatta toisdaalta avointa vihaa ja toisaalta avointa pelkoa eri etnisiä ryhmiä edustavien ihmisten välillä. Puhuessani erilaisten yhteishankkeiden mahdollisuuksista ihmiset rupesivat löytämään yhteistyön esteitä muistelemalla jopa vuosisatoja vanhoja etnisiä raakuuksia. Seurattuani albaanikoululaisten nationalistisia vihantäyteisiä koulutustilaisuuksia ja eläessäni serbiväestön keskellä havainnoimassa heidän syvää antipatiaansa albaaneja kohtaan sekä kuunneltuani molemmilta puolilta loputtomia tarinoita jopa vuosisatojen takaisista vääryyksistä tulin jo vuoden 2000 alussa vakaaseen käsitykseen, että multietniset ihanteet voi tämän sukupolven osalta valitettavasti unohtaa.

Kosovossa ollessani työskentelin Mitrovican alueella Leposavić (Albaniaksi Leposaviq) nimisessä kaupungissa. Kaupungin rajat muotoutuivat nykyisiksi IIMS:n jälkeen kun Jugoslavian sisäisissä hallintorajojen muutoksissa Serbiaan kuulunut Leshakin piirikunta liitettiin Leposaviciin ja niin muodoin myös osaksi Kosovon maakuntaa. Pienenä detaljina suhteessa pyrkimyksiin historian uudelleenkirjoitukseen mainittakoon, että Kosovon albaanien väliaikaishallinto riensi muuttamaan oitis kaupungin nimen Albaniqueksi vaikka asukkaista albaanit enimmilläänkin muodostivat alle 10 % väestöstä. Sittemmin nimestä on käytännössä luovuttu sen ollessa outo jopa albaaneille.

Historian uudelleenkirjoitukseksi voisi tulkita myös Nato-pommitusten jälkeen laajalle levinnyt serbien ja ortodoksikirkon satoja vuosia vanhojen kirkkojen, hautausmaiden ym muistomerkkien tuhoamisvimma. Kuvaannollista kansainvälisen yhteisön yleville tavoitteille monikulttuurisen Kosovon luomiselle oli että viiden vuoden “rakennustyön” jälkeen kevään 2004 mellakoissa 35 ortodoksikirkkoa tuhottiin nostaen kokonaismäärän noin 150:een sitten Nato-pommitusten päättymisen¹. Ironista asiassa historianvääristelyn kannalta oli myös se, että keskusteluissa, kieltäessään serbien historiallisen olemassaolon Kosovossa, eräät Kosovon albaanit väittivät tuhottujen ortodoksiluostareiden olleen itseasiassa katolisia. Ironista sikäli, että pieni vähemmistö Kosovon albaaneista on nykyäänkin katolisia ja itsekin asuin Mitrovicassa vuokralla katolisen albaaniperheen talossa.

Uskonto etnisiä ristiriitoja korostavana tekijänä

Uskonnolla ja politiikalla on kautta aikain ollut vuorovaikutussuhde – toisaalta poliittisia päämääriä voidaan edistää uskonnon avulla ja toisaalta uskonto voi omata päivänpoliittisia vaikutuksia. Lähihistoriassa uskonnon on tulkittu olevan merkittävä vaikuttaja IIMS:n aikana koettuun erityiseen raakuuteen väestöryhmien välillä. Kosovon albaanien ja kroaattien liittyessä innolla SS joukkoihin heidän päävastustajikseen muodostuivat serbit.

Raakuuden korostunut esimerkki oli Jasenovacin kuolemanleiri. Jasenovac oli Kroatiassa sijaitseva kolmanneksi suurin tuhoamisleiri Auschwitzin ja Treblinkan jälkeen; tapettujen määräksi arvioidaan 300.000 – 700.000 ihmistä, joista vajaa 90 % oli serbejä ja loput juutalaisia ja romaneja. Muihin tuhoamisleireihin verrattuna Jasenovacin tekee poikkeukselliseksi siihen liittynyt uskonnollinen aspekti pelkän kansanmurhan sijaan. Katolisen Ustasha organisaation – Kroatian valtaapitävät natsit, jotka työskentelivät yhteistyössä natsi-Saksan kanssa – tavoitteena oli paitsi tapaa ortodoksiserbejä myös käännyttää heistä kolmasosa. Uskonnollinen motiivi teki tuhoamisesta erityisen raakaa. 743 roomalaiskatolista pappia osallistui henkilökohtaisesti muunuskosten tappamiseen ja itse tuhoamisleiriä johti komendanttina aikanaan Fr. Filipovic-Majstorovic – katolinen pappi. Jasenovacin leirijärjestelmä käsitti myös katolisten nunnien johtaman lastenleirin jossa uhrit myrkytettiin luotien säästämiseksi. Titon aikana leiristä virallisella tasolla vaiettiin kansakunnan yhtenäisyyden nimissä, muisto kuitenkin jäi elämään syvissä kansankerroksissa erityisesti serbien keskuudessa olihan merkittävä osa kansasta menettänyt leirillä omaisiaan.²

Mielestäni Balkanilla uskonto on parina viime vuosikymmenenä osaltaan kiristänyt etnisten ryhmien välejä. Titon Jugoslaviassa eivät etniset ja uskonnolliset rajat ylittävät avioiliitot olleet harvinaisia; sodat, maan hajoaminen ja nationalismin (useat paikalliset tosin kutsuvat viimemainittua käsitettä patriotismiksi) nousu muuttivat ilmapiirin. Myös ulkoisilla tekijöillä on olkutuksensa. Aiemmin hyvinkin sekulaarinen muslimiväestö on saanut kasvavasti vaikutteita radikaalimman islamin piiristä. Bosnian sotaan tuleet mujahediinit toivat näitä aatteita mukanaan, sittemmin sotien jälkeen radikaalin islamin vaikutusta korosti mittava saudirahalla toteutettu infran rakentaminen ja humanitaarinen työ seurauksena wahhabismin kasvu maallistuneempien muslimiyhteisöjen kustannuksella.

Yksi esimerkki keväältä 2011: Sandzakin mufti Muamer Zukorlic on käynnistänyt kampanjan tuodakseen esiin epäiltyjä serbien väkivallantekoja Sandzakin alueen muslimeja vastaan 1800-luvulla. Zukorlic väittää tutkimustensa osoittavan, että yli 200 vuotta sitten serbien noustessa kapinaan ottomaanihallintoa vastaan he syyllistyivät noin 3.000 paikallisen muslimin tappamiseen. Serbinäkemys puolestaan korostaa oikeutettua taistelua ottomaanihallitsijoita, ei muslimeja, vastaan. Mainitun kansannousun johtajana oli modernin serbivaltion perustajan Karadjordjevicin kuninkaallisen perheen isä. Nykypäivään tapahtuman vetää bosniakkien kulttuuriyhteisö, joka on tehnyt aloitteen Sjenican kaupungissa sijaitsevan Karadjordjelle nimetyn kadun nimen muuttaminen. Asiasta on tarkoitus järjestää lähiaikoina asiantuntijapaneeleita ja pyöreän pöydän keskusteluja joskin serbinäkemyskesn mukaan kyse on lähinnä poliittisesta provokaatiosta.³

Politisoitu historia

Omien kokemusteni mukaan edes tieteessä ei ole yhtenäistä käsitystä Balkaninkaan historiasta. Näkemykset eroavat esimerkiksi siinä ketkä ensin asuttivat Kosovoa ja milloin ja miten syvä yhteys ensin asuttaneilla heimoilla on nykyisiin etnisiin ryhmittymiin. Serbien nähdessä Kosovon oman kansallistunteensa kehtona albaanit puolestaan kokevat olevansa illyyrien jälkeläisiä. Tiede ei anna asiaan yksiselitteistä ratkaisua, kiistanalaista on sekin polveutuvatko albaanit illyyreista vai eivät.

Eri aikoina historiaa on moninaisesti politisoitu esimerkiksi esittämällä uudenlaisia tulkintoja vanhoista kansallisista kertomuksista. Historia voi poliittisten tarkoitusperien ajamiseksi olla hyvä väline halutunlaisen politiikan oikeuttajana tai velvoittajana. Tällöin myös saatetaan unohtaa aikaperspektiivi – aiempia etnisiä ryhmiä tai kansoja voidaan käsitellä nykyaika samoin termein ja luonnehdoin ottamatta huomioon muutosta, kansojen sekoittumista ja kehitystä ylipäätään.

Vielä suuremmaksi näkemyserot tulevat ns tavallisten kansalaisten tasolla kun käsityksiin tieteellisistä – ja jo sinällään kiistanalaisista faktoista – sekottuu aineksia myyteistä, legendoista ym aikojen kuluessa värittyneistä tarinoista. Kansankerroksissa omakohtaiset kokemukset kuitenkin jatkavat eloaan.

Yksi syy historianäkemykseen löytynee historian tukahduttamisesta kansallisen yhtenäisyyden nimissä. Näin mm kroaattien ustashan serbejä kohden toteuttama kansanmurha (Jasenovac), serbienserbialaisten äärikansallisten tshetnikien toimeenpanemat muslimien joukkomurhat Bosniassa.

Kuinka kauas historiaan etninen vihanpito serbien ja albaanien kesken ulottuu? Vaikka esimerkiksi serbien ja ottomaanien taisteluja on löydettävissä yli kuuden sadan vuoden takaa niiin varsinaiselle kansalaisuusmielisyydelle voi esittää lyhyempää aikajännettä. Aiempi identiteetti oli ehkä liitettävissä lähinnä uskontoon mutta etniskansallinen herääminen ulottuu serbien osalta ehkä vain sadan vuoden taa ja albaaneillakin muslimi-identiteetti muuntui voimakkaammaksi kansalliseksi identiteetiksi vasta IIMS:n jälkeen, bosnikit voi arvella etsivän identiteettiään tänäkin päivänä Bosnia-Herzegovinan serbien identifioituessa Serbiaan ja vastaavasti B-H:n kroaattien Kroatiaan. Toisaalta raja serbialaisuuden ja ortodoksisuuden välillä lienee nykyisinkin lähes olematon.

Historianäkemyksen yksi elementti on viholliskuva. Albaanit näkevät Serbian keskiaikaisen kuningaskunnan väkivaltaisen slaavisuuden levittämisen aikana joka päättyi alueen jouduttua ottomaanien valtaan 1455. Tällöin puolestaan serbien näkemyksen mukaan alkoi muslimien yli puolivuosituhatta harjoittaman sorron aika.

Yksi historiapoliittisesti merkittävin turvallisuusneuvostossa ja ICJ:ssa esiintynyt teema oli historian unohtaminen tai ”jättäminen taakse”. Se nähtiin edellytyksenä sovinnolle ja valoisammalle tulevaisuudelle. Toisin sanoen menneisyys asetettiin nykyhetkeä ja tulevaisuutta alemmalle arvoasteikolle.

Eriytymistä vuorovaikutuksen sijaan

Jugoslavian kansoilla on sekä yhteinen ja erillinen historia, se kumpaa painotetaan rippuu kulloisistakin poliittisista virtauksista. Balkanin sodat johtivat eriytyvään suuntaan. Se mikä etnisen vuorovaikutuksen kannalta on huolestuttavaa on seikka, että huolimatta sodan päättymisestä, mittavasta jälleenrakennuksesta, valtiorakenteiden uudistamisesta ja “Eurooppalaisen perspektiivin” tarjoamisesta erityvä kehitys on pikemminkin voimistumassa. Erityisen hyvin tämä on nähtävissä Bosnia-Herzegovinassa.

Viimeisten 15 vuoden aikana kansainvälinen yhteisö on polttanut yli 80 miljardia dollaria itse luomansa keinotekoisen maan jälleenrakentamiseksi, mutta monikulttuurisen yhteiskunnan tai edes kestävän valtion luomisessa on epäonnistuttu surkeasti. Aiemmin maallinen ja jopa monikulttuurinen alue on Daytonin rauhansopimuksesta lähtien muuttunut yhä nationalistisemmaksi kuitenkin niin että varsinainen kansallinen identiteetti puuttuu ja tilalla kehittyy yhä voimakkaammat serbi, kroaatti ja bosniakki identiteetit. Tavoiteltu ja EU:n taholta lupailtu “Eurooppalainen perspektiivi” on “edistänyt” Bosnia-Herzegovinaa pikemminkin takaperoisesti kohden toimimatonta aimepaa jakaantuneempaa näennäisvaltiota jossa turhautunut bosniakki (muslimi) enemmistö, yhä puolustuksellisempi serbitasavalta ja epäluuloinen uhatuksi tunteva kroaattivähemmistö erityvät jatkuvasti toisistaan. Ennen Bosnian sotaa 1992-95 alue oli monikulttuurinen, suhteellisen maallinen, nyt etniset yhteisöt sulkeutuvat omille alueilleen. Jopa samassa kaupungissa oppilaat menevät oman yhteisöinsä kouluihin joissa monikulttuurisuuden tilalla kukin etninen ryhmä pyrkii vahvistamaan (manipuloimaan) oman ryhmänsä identiteettiä kullekin ryhmälle muokattujen opetusohjelmien ja koulukirjojen avulla. Kun aiemmin kansallisuusrajat ylittävät avioiliitot olivat yleisiä on nyt leimaa- antavaa esimerkiksi nuorten naisten huivien käytön kasvu. Perinteinen uskonnollinen jako katolisiin, ortodokseihin ja islamiin on myös muuttunut mujahedin taistelijoiden tullessa mukaan Bosnian sotaan, sodan jälkeen wahhabistit valtasivat lisää kannattajia mm saudien hyväntekeväisyysjärjestöjen avokätisellä rahoituksella.⁴

Oikeus historianäkemyksen terävöittäjänä

Yksi tapa kohdata historia on erityisesti Balkanin sotia varten perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin, ns Jugoslavia tuomioistuin (ICTY), joka laajentaa kuvaa lähihistorian tapahtumista kun sekä syyttäjä että puolustus voivat esittää ja argumentoida näkemyksensä. Itse pidän parempana kuitenkin totuuskomission kaltaista menettelytapaa. Totuuskomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.

Lähimenneisyyden arvioinnin kannalta sotarikosten paikallinen ja kansainvälinen käsittely ovat yksi näkyvä osa. Viimeisin näytös on toukokuussa 2011 tapahtunut Ratko Mladic’n pidätys. Vaikka perimmiltään näytösoikeudenkäynti on niin EU:n kuin Serbian nykyhallinnonkin osalta sivuseikka molempien nähdessä sen vain muodollisena osana EU jäsenyysneuvotteluja pidän prosessia hyödyllisenä Haagin teatterin palvellessa osaltaan nykyistä kokonaisvaltaisemman kuvan muodostumista Balkanin tapahtumista 90-luvulla erityisesti koska syytteaineiston ohella myös puolustus väkisinkin tuonee esiin hieman erilaisen näkökulman menneisiin tapahtumiin ja niiden taustoihin. Kysymykset liittyen poliittisiin tavoitteisiin Srebrenican taustalla, verilöylyä edeltäneet tapahtumat, Srebrenicaan liittyvä numero- ja PR -peli saanevat Haagissa lisävalaistusta.⁵

Oikeus tai totuuskomissio voi terävöittää traumatisoivien tapahtumien kuvaa, joskus kuitenkin menneisyyden käsittely voi johtaa menneisyyden kieltämiseen.

Historiakoulutus tulevaisuuden muokkaajana

Etnisten ristiriitojen hallitsemassa yhteiskunnassa – kuten Balkanilla kuin myös lähi-idässä – koulutuksella voi olla suuri merkitys paitsi integroivana myös jakautumista syventävänä tekijänä. Erityisesti oman yhteisön historian opetus voi parantaa menneisyydestä kumpuavia toisiin kulttuureihin liittyviä vihamielisiä asenteita, mutta koulutuksen suunnittelijoiden/toteuttajien tavoitteista riippuen.

Historiankirjahankkeet ovat nähdäkseni yksi keskeisimpiä alueellisten konfliktien pienimuotoisia aktiviteetteja rauhan rakentamisessa. Vaikka ylätasoilla neuvottelut ja yhteistyö ylipäänsä voivat olla olemattomia niin ruohonjuuritason kyky keskinäiseen vuorovaikutukseen voi ratkaisevasti luoda pohjaa rauhanomaiselle yhteiselolle tulevaisuudessa. Seuraavassa tuon esiin kaksi toisistaan poikkeavaa kirjahanketta; samalla kuitenkin korostan, ettei kirjat kuuluvat osana laajempaan kokonaisuuteen, jonka elementtejä ovat mm historianopettajien verkottuminen yli etnisten rajojen ja muut koulutusta laajemmat aktiviteetit.

Israelilais-palestiinalainen historiankirja on yksi osa Peace Research Institute in the Middle East’n aloitteista. Kirjaa valmisteli ensisijaisesti 18 historioitsijaa, joista kolmannes muita kuin israelilaisia tai palestiinalaisia. Hankkeen hyödyntämisen ongelmat puolestaan kuvastavat kuinka ylätason kommunikaatio-ongelmat kuitenkin voivat hidastaa ruohonjuuritason yhteistoimintaa. Pohja on kuitenkin olemassa enkä epäile sen leviävän nopeastikin kunhan tilanne muuttuu. Myös länsimaiselle lukijalle kirja on antoisa monipuolisen perspektiivinsä ansiosta ainakin lukemani tiivistetyn version pohjalta.⁶

Saman tyyppinen vaikkakin lopputulemaltaan hieman erilainen hanke on toteutettu myös Balkanilla. Kroatiassa, Bosnia-Herzegovinassa ja Serbiassa on aikaansaatu yhteisen projektin tuloksena yhteinen historiakäsitys – tosin kattaen tällä erää vain vuodet 1945-1990. Tuloksena aikaansaatu oppikirja Ordinary People in an Extraordinary Country kuvailee yhteistä historiaa Jugoslaviassa ns. tavallisten kansalaisten arkielämän tasolta nähtynä jolloin teoreettiset analyysit poliittisista motivaatioista ym ylätason toiminnoista ovat taka-alalla. Hankkeeseen on mainituissa maissa osallistunut yli 500 historianopettajaa. ⁷

Israelilais-Palestiinalaisen oppikirjan sisältäessä kaksi hyvin poikkeavaa perspektiiviä historiaan on Jugoslavia kirjassa pyritty esittämään yksi yhteisesti hyväksytty näkemys meneeseen aikakauteen. Oli lähestymistapa kumpi hyvänsä ja vaikka itse kirjat mielestäni ovat erinomaisia ei niiden soveltaminen käytäntöön pääse irti ympäröivästä yhteiskunnasta ja siinä vallitsevasta kulloisestakin politiikasta. Niinpä esimerkiksi Bosnia-Herzegovinassa kirjan käyttö ei ole toivotun laajuista johtuen mainitun valtion viimeaikaisesta kehityksestä. Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt pakottamaan Daytonin pohjalta etnisiä ryhmiä keskitetyn hallinnon – valtion – alle kun taas liittovaltion osat ja etniset ryhmät yhä voimakkaammin pyrkivät alueellisen (ja etnisen) autonomian lisäämiseen.⁸

Hankkeet osoittavat prosessin kulttuurien väliseen dialogiin tai edes sietämiseen olevan pitkä mutta mahdollinen. Lähi-idän kirjahankkeen vetäjien (Dan Bar-On ja Sami Adwan) sanoin “Never doubt that a small group of committed teachers—Palestinian and Israeli—can change the world, or at least one part of it, when the time will be ripe.”

Palestinian Media Watch (PMW) seuraa mm opetustyön käytänteitä Palestiinalaisalueilla. Esimerkkinä PMW:n tuoreessa raportissa mainitaan opetuskäytäntö 12.vuosikurssin oppilaille: ”Palestiinan sota päättyi katastrofiin, joka on ennen näkemätön historiassa juutalaisten jengien varastaessa palestiinalaisten maan ja karkottaessa sen ihmiset kaupungeistaan, kylistään, mailtaan ja kodeistaan Israelin valtion perustamiseksi.” Raporttiin on otettu mukaan kielenkäyttöä kuvaava kilpakysymys PA:n virallisesta päivälehdestä Al-Hayat Al-Jadida, jossa kysytään. ”Kirottu James Arthur Balfourin julistus johti koko kotimaan varastamiseen ja kansan karkottamiseen etnisessä maan puhdistamisessa ilman vertaa nykyhistoriassa. Minä päivänä ja kuukautena vuonna 1917 julistus julkistettiin?” PMW:n johtaja Itamar Marcus toteaa, että Israelin olemassaolon kieltäminen on vakavin syytös, mitä palestiinalaiset järjestelmällisesti toistavat ja opettavat kansalaisilleen lastentarhasta yliopistoihin.⁹

Pysyvän rauhantilan saavuttaminen israelilaisten ja palestiinalaisten kesken on hyvin haasteellista ellei (historian) oppimateriaali ja opetus tue tällaista pyrkimystä. Nykyinen suuntaus vaikuttaa tällaiselle pyrkimykselle vastakkaiselta ainakin mikäli on uskominen PMW:n raportin löydöksiin, jossa oppimateriaaleissa löytyi viisi asenteelliseksi luonnehdittavaa teemaa nimittäin: 1. Juutalaisjengien suorittama Palestiinan varkaus. 2. Juutalaisen valtion olemassaolon kieltäminen. 3.Israelin perustaminen seurauksena kolonialistisista päämääristä. 4. Israelin valtion kuvaaminen demoniseksi. 5. Oikeus saavutetaan vasta, kun Israelia ei ole enää olemassa.

Koulukirjojen kielenkäyttö on merkittävä vaikuttaja asenteisiin. Käytettävä terminologia voi määritellä saman tapahtuman tai tosiasian niin positiivisella kuin negatiivisellakin tavalla. Näin esimerkiksi toukokuussa 2011 toteutetun jopa kolmanneksi intifadaksi suunniteltua kansannousua vuoden 1948 tapahtumien muistoksi kutsuttiin palestiinalaisalueilla Naqba’ksi (tarkoittaen katastrofia) kun sama tapahtuma Israelissa tunnetaan termillä Itsenäisyyssota. Samoin Israelia asuttaneita juutalaissiirtolaisia kutsutaan israelilaisteksteissä pioneereiksi ja palestiinalaisteksteissä terroristeiksi.¹⁰

Tavoitteena laaturauha

Kosovon osalta kansainvälisen yhteisön sloganit muuttuivat ympäröivän todellisuuden tajuamisen myötä nopeasti: Standardit ennen statusta, status ja standardit, status ennen standardeja, status …? Tavoite rakentaa monikulttuurinen multietninen yhteiskunta, muuttui jo vuodessa tavoitteeksi etnisyyden, eri kulttuurisuuden sietäminen ja nyt yksikulttuurisina alueina. Näkyy mm enklaaveina ja paluumuuton vähäisyytenä ja seurauksenaan mm Euroopan suurin pakolaisongelma.¹¹

Näkemykseni mukaan ainut järkevä pragmaattinen – ja mielestäni molempien osapuolten pitkin hampain hyväksyttävissä oleva – ratkaisu Kosovo-ongelmaan on rajan vetäminen Ibar-jokeen, pohjois-osan integroiminen osaksi Serbiaa ja eteläosalle itsenäisyys. Mainittu poliittinen ratkaisu luo pohjan paikallisen väestön tulevaisuudenkuvalle, pelon väistyessä se voi suunnata energiansa tuhoamisesta yhteiskuntansa rakentamiseen.

Itse rinnastan aidon kulttuurien välisen yhteistyön sekä aitoon eri etnisten ryhmien väliseen yhteistyöhön että laadukkaaseen rauhanrakentamiseen. Olen käyttänyt aiemmin termiä “quality peace” kuvaamaan tavoiteltavaa tilannetta etnisten konfliktien pitkäjänteisessä ratkaisussa. Sen peruselementtejä ovat mm ratkaisun etsiminen paikalliseten osapuolten suorien ja aitojen neuvottelujen ja keskinäisen kompromissin tai sopimisen kautta. Esimerkiksi Balkanilla konflikteja on ratkaistu lyhytjänteisellä rauhansopimisella, jota kuvaa ehkä parhaiten termi “peace broking”. Tällöin konflitin ratkaisut on suunniteltu pääosin konfliktialueen ulkopuolella, neuvottelut tapahtuvat välittäjien aktiivisella johdolla eikä niiden tarvitse olla aitoja siinä mielessä, että ratkaisun ollessa jo ennakolta selvä ei toisella tai kummallakaan osapuolella ole tarvetta todellisiin neuvotteluihin. Lopputulemana on tällöin saavurettavissa lähinnä jäädytetty konflikti.

Ulkoisilla pakotetuhilla ja ehkä taktisiin peliteorioihin pohjautuvilla ratkaisuilla voi kyllä saada Nobel palkinnon mutta harvoin edes vuosia kestävää olotilaa. Myös osapuolet keskenään voivat ratkaista kiistansa osin samoin lähtökohdin ja päättää sietää toisiaan toistaiseksi. Parhaimmillaan aselepo tai jopa rauhansopimiminen voi luoda pohjaa rauhanomaiselle vuorovaikutukselle ja etenemiselle monikulttuurisuuden sietamisestä kohden eri kulttuurien/etnisiten ryhmien välistä vuorovaikutusta. Kun asenteisiinsa lukkiutuneet osapuolet siirtyvät monologeista tai debatista dialogiin voi vuorovaikutteisuus aikaansaada edes jonkinasteista yhteistä näkemystä historiasta voi rauhanrakentaminen alkaa ja johtaa ns laaturauhaan.

Useista rauhanrakentamisteorioista parhaana lähestymistapana pidän norjalaisen Johan Galtungin kehittämää Transcend metodia, joka perustuu väkivallattomuuteen,luovien ratkaisujen etsintään ja empatiaan tukea konfliktin osapuolten pyrkimyksiä uuden realiteetin muodostamisessa keskinäisiin suhteisiinsa. Metodi on liki vastakkainen perinteisten, ulkoa pakotettujen rauhansopimusten tekemiseen. Transcend pohjautuu pitkäaikaiseen konfliktin osapuolten ruohonjuuritason toimintaan, koulutukseen ja tutkimustiedon laajaan hyväksikäyttöön. Suurimpana erona perinteisiin menetelmiin näen prosessin myötä tapahtuvan laajan – ja eliitin ulkopuolisten – paikallisten osapuolten tottumisen toistensa sietämiseen ja laajan sitoutumisen mahdolliseen prosessin myötä muotoutuvaan realiteettiin.¹²

Etnisen ryhmän kollektiivinen muisti historiallisista toisen etnisen ryhmän tekemistä vääryyksistä saa reaaliaikaisen konfliktin tuntumaan historian jatkumolta. Historianäkemys tai pikemminkin myytit menneistä, ehkä kuvitelluistakin, tapahtumista vangitsee nähdäkseni ratkaisujen etsinnän ja tulevaisuuteen suuntautuvan näkökulman. Mielestäni pysyvämmän rauhan rakentaminen on mahdollista vain alhaalta ylöspäin suuntautuvana pitkällisenä oppimimisprosessina. Esimerkiksi Israelin rauha suhteessa Egyptiin ja Jordaniaan on hyvin hauraalla pohjalla sen pohjautuessa molemmin puolin vain ylätason poliitikoiden ja liikemiesten yhteisiin intresseihin samalla kun syvät kansankerrokset omaavat syviä epäluuloja ja vihamielisiä asenteita toisiaan kohtaan; Arabikevät 2011 osoitti mahdolliseksi eliitin vaihtumisen ja tällöin laajojen kansankerrosten myyttisetkin näkemykset voivat johtaa uudenlaiseen reaalipolitiikkaan.

Nähdäkseni vasta kun henkilökohtaiset tuntemukset ovat viilentyneet ja faktat lähi- ja pidemmänkin historian myyttien taustalla terävöityneet ja kun pidempiaikaisella etnisten ryhmien vuorovaikutuksella aiempi viholliskuva laimennettu, vasta tällöin etnisten ryhmien ja yksilöiden on mahdollista vapautua rajoituksistaan kohden laaturauhaa.¹³

* * *

Viitteet:

¹ Ks. esim Pogrom with prize

²Jasenovac – Holocaust promoted by Vatican

³Mufti Probes Old Serbian Crimes Against Muslims

⁴ Taustoja Bosnian viimeaikaiseen kehitykseen ks esim Bosnia on the road to the EU, sorry to Dissolution , Islamic terror in Bosnia – follow-up and some background ja Radical islamist network spreading in Balkans

⁵ Srebrenica -problematiikkaa olen käsitellyt laajemmin kirjoituksessani Srebrenica again – Hoax or Massacre?

⁶Lisää LEARNING EACH OTHER’S HISTORICAL NARRATIVE: Palestinians and Israelis

⁷Enemmän Bosnian historia curriculan analyysissa Edin Radusic in History Curricula Analysis ja itse oppikirja Ordinary People in an Extraordinary Country

⁸ Ks esim kirjoitukseni Bosnia on the road to the EU, sorry to Dissolution ja Rethinking needed after Bosnian elections

⁹Lähde: The Jerusalem Post

¹⁰Taustoja esimerkiksi julkaisussa THE PRIME SHARED HISTORY PROJECTby Dan Bar-On and Sami Adwan